Avioero osa 9: Harkinta-aikana

Harkinta-aika on yksi 6kk:den odotus, jossa vain odottaa, että aika kuluisi loppuun ja saisi ulkopuolisen tahon päätöksen asialle, mikä on jo arjessa tehty. Samalla kun järjestelee omia asioita, pitää kuitenkin odottaa. Asutaan jo erillään, mutta lain silmissä on edelleen yhdessä. Olla eronnut, muttei vielä virallisesti – voisiko joku jo vihdoin leikata tämän narun irti ja päästää vapaaksi?

Yksin

Sitten alkoi se vaihe, kun opetellaan olemaan yksin. Tavallaan on vapautta, ja sitten on vastuuta. Ennen oli kaikesta päätetty yhdessä ja vastuita jaettu. Nyt sai itse päättää kaiken ja joutui itse tekemään kaiken. Ihanaa ja uuvuttavan raskasta.

Oli opeteltava uudelleen nukkumaan yksin. En ollut koskaan tajunnut, miten vaikeaa sen opettelu voisi olla, mutta uudessa asunnossa sisintä vähän vihlasi, kun piti mennä tyhjään vuoteeseen yksin. Alkuun se ei onnistunut millään ja oli pakko laittaa joku dokkari päälle, johon oli hyvä nukahtaa. Vaikeaa oli myös se kun kevätflunssan vuoksi kuumeessa makasin sängynpohjalla ja täytyi miettiä, että ketä pyytäisi käymään puolestani kaupassa.

Ehkä yksi kaikkein koomisimmista oli opetella se, että mitä tehdä, kun tulee megaluokan puhetulva. Kotona ei ole ketään, jolle voisi pälättää kaikkea sitä iloa ja purkaa tajunnanvirtaa. Huomaat jälleen puristavasi kännykkää ja mietit, kenelle kehtaisi soittaa tähän aikaan, kuka ehtisi kuunnella minun päätöntä pulinaani? ”Ei, ei, ei, ei.. toi ehkä. Soita..” tyyttää… tyyttää.. ”Voi pliis, vastaa jooko? Aha. ei sit. No, eipä mulla mitään erikoista olisikaan ollut. Kunahn olisin vaan halunnut vähän selittää edes jotain.”

Silti, alkuun perjantaisin oli hieman ontto fiilis, kun tiesi, että nyt on edessä kaksi tyhjää päivää, joista täytyy selvitä täysin yksin. Ei sillä, että minulla olisi voimia ollut mihinkään lähteä, kun kaikki energia oli arjessa käytetty uuden työn opetteluun. Mutta silti olisi ollut ihanaa, jos kotona olisi ollut joku tuttu tekemässä omia juttuja. Ei tarvitsisi välttämättä edes puhua, mutta olisi vain ollut asunnossa, ehkä olisi halannut kotiin tultaessa.

Yksin asumisessa vaikeinta oli tottua täydelliseen hiljaisuuteen. Ei kuulunut enää kenenkään askeleita keittiöstä tai kynän raapustusta työpöydän luota. Näppäimistö ei enää naksunut opiskeluiden tai muiden projektien vuoksi. Ainoa äänen lähde olin minä. Kestotunteenani oli ”Kun sisin kumisee”-postauksen fiilis: Samaan aikaan kaikki oli tavallaan hyvin ja silti on painava olla.

Kuten olen aiemminkin sanonut, kaikki tunteet ovat sallittuja, ne kulkevat itseasiassa kuin vuoristorata sisälläsi. Välillä kivutaan hitaammin ja sitten kiepsahdetaan nopeasti pohjalle, josta tullaan aina tavalla tai toisella ylös. Se on yksin opettelussa vaikeaa, koska se kaikki pitää kohdata yksin.

Ain laulain työtäs tee

Kun siviilissä rytisee ja töissä pitää silti käydä, on voimat ehdottomasti koetuksella. Minulla uuden työn aloittaminen siihen kohtaan oli ”pikkuinen” haaste, sillä olen assari eli toimiston käytännön asiat ja hallinto oli opeteltava nopeasti. Mutta minulla kävi tuuri, nimittäin sain hyvän työn, mikä piti sisällään hyvät työkaverit, monipuoliset työtehtävät ja yksinkertaisesti hyvät johtajat.

Töihin oli siis mentävä, vaikka sisin olisi rikki, sielu painaisi ainakin tonnin, eikä aivot meinaisi jaksaa juoksussa mukana. Töissä piti jaksaa olla asiallinen sillä asiakkaat kulkivat huoneen oven edestä, ei siis voinut ratketa itkuun silloin kuin huvitti. Reippaana ja hyväntuulisella asenteella työskentely vei todella paljon energiaa, koska joutui itseä komentaa siihen. Koko päivän yritin keskittyä, ja samanaikaisesti alitajunta työsti eroa. Olo oli joinakin päivinä raskas, toisinaan saattoi olla fiilis: ”eihän tässä mitään, kaikki on hyvin, kyl tää tästä”. Muistan, etten iltaisin ensimmäisen puolen vuoden aikana kaupassa käynnin lisäksi jaksanut muuta kuin rojahtaa katsomaan netflixiä ja tuijottaa kattoon. Sunnuntai-iltaisin joskus kuuden jälkeen vasta alkoi olemaan sellainen fiilis, että jaksoi tehdä edes jotain järkevää. Uuden työn aloittaminen  eron kanssa samaan aikaan oli todella rankkaa.

Päätin kuitenkin, että vaikka yritän pitää omat suruni poissa toimistolta, niin en peittele sitä, että käyn avioeroa. Kerroin, että tämmöinen tilanne siviilissä on menossa, joillekkin kerroin vähän enemmän. Olin ollut alle kuukauden talossa, kun istutin työkaverit kakun ääreen ja sanon: ”tänään me juhlitaan sitä, että meidän asunto myydään” -ja sitten juhlittiin sitä. Kun avioero astui voimaan, taas juotiin kahvit ja yhdessä mietittiin mitä kaikkea uutta on kulman takana. Ihana työyhteisö oli siis myös monella tavalla avuksi. Kiitos siitä työyhteisölle, olette ihania! ♥ 

Kun siis käy eroa läpi, ei aina jaksa laulattaa, ihan vain siksi, että on eron takia niin väsynyt. Mutta sitten on myös niitä päiviä, kun tekee mieli kääntää nupit kaakkoon, laulaa tosi lujaa ja sormet hyppivät näppäimistöllä kuin tanssien. Sitä ei voi koskaan ennustaa etukäteen, ja hyvä niin!

-Tiina